Istuimme ystäväni kanssa kahvipöydässä joulun välipäivinä, kun ulkona puhaltava tuuli pölläytti reippaan lumituiskun päin ikkunaa. Rakastan talvea ja mieleeni tuli tyytyväisyydestä hyristen muistella parin vuoden takaista kuulasta helmikuuta, valkeita hankia ja nautinnollista eväsretkeä jäätyneen järven rannalla. “Ah, se vasta oli jotain!” huokaisin “Kunpa aina olisi talvi”.

Ystäväni katseli minua ihmeissään ja katkaisi hehkutukseni nuppuunsa kertomalla suorastaan vihaavansa talvea, sen pimeyttä ja loskaa sekä pinna kireällä hössöttäviä joulupyhien rakentajia. Mikään ei ollut epämiellyttävämpää, kuin ikuinen stressi siitä, olivatko hankitut lahjat tarpeeksi hyviä, ja kumman puolison sukua loukattaisiin enemmän viettämällä juhlapyhä vaihteeksi sen toisen sukulaisissa. Joulu ja kaikki siihen liittyvä, kuten minulle niin rakas talvikin, olivat selvästi punainen vaate tälle minua vastapäätä istuvalle höyrypäälle, jota aiemmin olin ystäväkseni kutsunut.

En olisi voinut olla tyrmistyneempi, vaikka hän olisi juuri kaatanut kuumat kahvit syliini. Niin hämmästynyt olin siitä, kuinka erilailla ajattelimme. Olin puolustuskannalla jo ennen kuin ennätin ajatella enempää. Posket punoittaen ja pyhää oikeutusta uhkuen paasasin talven ihanuudesta. “Talvihan on mitä parhain aika!” huudahdin “Silloin saa sytyttää kynttilöitä, paistaa pipareita, laittaa ja purkaa joulua ja käpertyä kerrankin hyvällä omallatunnolla nojatuolin nurkkaan lukemaan dekkareita!”

Näillä sanoilla kaivoin väliimme railon ja kahvituokiomme eteni riidaksi. Kumpikin kaivautui asemiinsa oman vuodenaikansa taakse puolustaen sitä henkeen ja vereen. Olimme pattitilanteessa; minä loukkaantuneena lempivuodenaikani puolesta ja ystäväni siitä, etten ymmärtänyt hänen kantaansa asiaan. Hän oli kesäihminen ja minä talvi-ihminen, eikä meillä näyttänyt olevan enää mitään syytä jatkaa ystävyyttämme.

Ulkona talvimyräkäksi yltynyt tuuli riehui pimenevässä illassa.

Istuimme pöydän vastakkaisilla puolilla toisiamme kyräillen. “Kuinka isoksi saakaan pienen erimielisyyden paisutettua, kun sitä oikein yrittää?” ajattelin hämmennellessäni nyt jo kylmettynyttä kahvinlirua kuppini pohjalla. “Kuinkahan sitä pyytäisi anteeksi menettämättä kasvojaan.” pohdiskelin, sillä tässä vaiheessa aloin jo ymmärtää, että vanha totuus pitää edelleen paikkansa. “Makuasioista on turha kiistellä”, oli jo äiti aikoinaan torunut meitä lapsiaan, kun olimme veljen kanssa kiistelleet jäätelömakujen paremmuudesta. Niin turhaa ja niin lapsellista totesin ja tunsin häpeän pistoksen sydämessäni.

Tässä maailmassa on paljon sellaisia asioita, joita en vain voi muuttaa. En saa ystävääni vaihtamaan kesän leiristä talven palvojaksi enkä pikkuveljeäni pitämään mansikkajäätelöstä. Itse en voi sietää kuumia kesiä tai uimarannalla löhöilyä. Mieleeni tuli tarina tuulimyllyjä vastaan taistelevasta köyhästä aatelisesta. Olin Don Quijote ja ystäväni mielipiteet tuulimyllyjä. En tarkoita sitä, että kaikkien maailman idealistien tulisi heittää hanskat tiskiin, vaan sitä, että kuten kaikki parhaat taistelijat tietävät: taistelunsa voi aina valita. En ehkä voi muuttaa ystävääni enkä todella tiedä edes haluaisinko, mutta voin muuttaa asennettani. Voin hyväksyä erilaisuuden (niinkin tyhmän, kuin kesästä pitämisen) ja antaa pikkuveljeni syödä trio-jäätelöstä mansikkaraidan – jääpähän minulle ainakin enemmän suklaata.

Eräänlaisena aselevon merkkinä hain meille lisää kahvia. Oli aika tehdä sovinto, kasvojen menettämisestä viis, sillä juoksuhautoihin jähmettyminen on monin verroin pahempaa. En ollut valmis menettämään ystävääni typerän erimielisyyden vuoksi. Istuin paikalleni ja samassa ystäväni tarttui käteeni ja hymyili nolona.

“Anteeksi!” pääsi meiltä kummaltakin lähes yhtä aikaa. Olimme saada aikaan päivän toisen riidan väittelemällä siitä kumpi oli enemmän pahoillaan: “Minäpäs!”, “Ei kun minä!”, mutta saimme senkin tyrehtymään naurulla, joka kumpusi molemminpuolisesta helpotuksesta. Olimme kumpikin selvinneet voittajina, sillä meillä oli yhä ystävyytemme. Hihityksestä ei ollut tulla loppua. Olimmepa olleet tolloja!

Nyt mietin, istuessani tässä tietokoneella, tammikuisen pakkasen yhä kiristyessä ulkona, että on paljon asioita joita ei ole vielä ratkaistu; se kuka on aina oikeassa, kenen jumala on ainoa oikea, kumpi on parempi talvi vai kesä, suklaa- vai mansikkajäätelö, jne. Tuulimyllyjä tässä maailmassa tuntuu siis kyllä riittävän. Se, kannattaako näitä asioita lähteä selvittämään kaiken sovun menettämisen uhallakin, on jokaisen itsensä päätettävissä. Meillä valittiin ystävyys oikeassa olemisen sijaan, ja päätettiin ilta nauttimalla hyvää pullaa lämpimän kahvin kera.

…eikä sitä koskaan tiedä, ehkä minutkin vielä joskus löytää aurinkoa palvomasta mansikkajäätelö kourassa, sillä ystävän kanssa jopa se saattaisi olla kohtuullisen siedettävää.

Aurinkoa odotellessa ja upeita talvipäiviä toivotellen…

Sara Jessen

Kriisi- ja perhetyöntekijä

Nuorten turvatalo, Vantaa